Tabu

En ole vielä julkaissut tätä Facebookissa, mutta olen ajatellut asiaa päivittäin. Koko ajan voimistuu tunne siitä, että tämän julkaiseminen olisi aiheellista, mutta silti pelottaa, kuinka paljon tästä voi tulla lokaa niskaan. Jännittää oikeastaan se, etten jaksaisi alkaa puolustella itseäni tai toimintaani sen kummemmin. Haluaisin julkaista tämän, antaa ihmisten lukea, ja unohtaa. En millään jaksaisi alkaa taistella mitään kritiikkiä tai kyseenalaistamista vastaan.

Tämän blogin olemassaolon on tosiaan tiennyt vain ihan muutama läheinen ihminen. Nyt kun olen pyytänyt heitä lukemaan tekstit läpi ja kertomaan, jos on jotain mitä he eivät halua julkaistavan, olen saanut aika yllättäviäkin kommentteja asiaan liittyen. Ei olisi välttämättä viisasta julkaista kaikkea tätä, tai joku ei haluaisi, että hänen kaikki Facebook-kaverit tietäisivät tällaisia asioita hänestä. Ja juuri tällaisten komenttien jälkeen sisälläni jokin huutaa entistä enemmän tuomaan tämän ihmisten tietoisuuteen.

Aluksi tunsin näistä kommenteista häpeää, alemmuuden tunnetta tai jotain siitä, että tämä tosiaan on vähän noloa ja parempi olisi, kun pitäisi vain kaiken tiedon itsellään. Mutta voi jumalauta! Juuri tällaisten kommenttien ja tunteiden jälkeen tällaiset aiheet pysyvät edelleen tabuina. En olisi ollut valmis puhumaan kaiken kansan kuullen tästä aiheesta näin julkisesti ja avoimesti aiemmin, kun koko terapiaprosessi ja kaiken läpikäyminen oli niin kesken. Mutta nyt, kun luulen päässeeni melko hyvin kaiken tuon menneen yläpuolelle, voin puhua tästä asiasta entistä avoimemmin. Haluan todellakin kertoa, että paniikkihäiriö, tai mikä vaan mielenterveyden häiriö ei määrittele ketään. Se voi tulla ihan kenelle vaan; sun naapurille, opettajalle, kaupantätille tai ihan just sulle!

Tämän kaiken myötä olen oppinut, että hyvin pieneltä ja mitättömältäkin tuntuva asia voi aiheuttaa tiedostamatta ihmeellisiä klikkejä ja lukkoja ihmisen mieleen. Ei siis tarvitse tapahtua paljonkaan, kun mieli voi romahtaa tai alkaa kehitellä uskomattomia ajatuksia ja uskomuksia, johon ihminen lähtee ihan täysillä mukaan. Yhtäkkiä kaikki omat "väärät" ajatukset ovat itselle tosia ja alkaa elää niiden mukaan. Näitä täytyisi sitten alkaa purkaa ammattilaisen kanssa mahdollisimman pian niiden huomaamisen jälkeen, koska pikkuhiljaa niiden määrä kasvaa ja valtaa enemmän tilaa elämästä. Tästä olen puhunut aiemmin Itsensä ylittämistä-postauksessa.

Luulen, että minä elin jollain tavalla viimeisiä hetkiä ennen kuin olisi tapahtunut jotain suurempaa ja ikävämpää. En osaa sanoa mitä se olisi ollut, mutta olin niin peloissani kaikesta, että en olisi paljoa enempää voinut elämääni rajoittaa. Välillä meinaa jopa itkettää, kun muistelen sitä pelokasta ihmistä, jolla oli niin vaikea olla. Kun muistelen sitä aikaa, näen itseni ulkopuolisen silmin ja säälin sitä raukkaa tyttöä. Onneksi lähes kaikki tuo on nyt takana päin ja elämä hymyilee!

Eilen muuten kävin viimeisen terapiakäynnin. Uskomaton fiilis! Kirjoitan siitä vielä erillisen postauksen ja sen jälkeen taidan julkaista tämän blogin.


-N

Värifilmi

Mitä vähemmän pelottaa, sitä vähemmän tulee kirjoiteltua, näköjään.. Avasin pitkästä aikaa läppärin puhelimen sijaan ja kirjanmerkit muistutteli tästä blogista. Tuli jokin tarve lueskella kaikki vanhat tekstit läpi ja voi hyvänen aika.. Onneksi olen kirjoittanut tätä blogia. Ei nimittäin ollut mitään muistikuvia, että elämäni on ollut joskus noin rajoittunutta, raskasta ja alakuloista kuin se on aiemmissa teksteissä ollut. Ajattelin sitten, että voisi olla hyvä päivitellä tänne tilannetta, vaikkei täällä taida enää juuri lukijoitakaan käydä.

Ensinnäkin, terapia alkaa olla loppusuoralla! Jihuu ja apua yhtäaikaa! Jihuu siksi, että uskon ja tiedän olevani niin selkeillä vesillä jo, että uskon pärjääväni itseni ja omien tuntojen ja pelkojen kanssa. Apua taas siksi, että tämä on tullut niin turvalliseksi ajaksi elää, kun neljä vuotta on aina ollut joku ammattilainen tukemassa omissa valinnoissa, ohjaamassa niissä oikeaan suuntaan tai auttamaan, jos tuntuu ettei pelkojen kanssa selviä. Olemme jo tämän alkuvuoden vähentäneet käyntejä yhteen kertaan kuukaudessa. Nyt on menossa kesäloma ja kuukauden päästä on viimeinen käynti. (Sivuhuomautus: peloista ja ahdistuksesta näyttää olevan alitajuisesti vaikea vieläkin puhua ja miettiä niitä, koska vedin juuri ajattelemattani hupun päähän ja kirjoitan mielummin näin. Tuntuu turvalliselta. Tein tätä aiemminkin usein.) Viimeisen puolen vuoden aikana terapiakäynnit ovat olleet aika pintaliitoisia. Käyntejä on niin harvoin ja yksi käynti kestoltaan niin lyhyt, ettei oikeastaan ehditä paljon muuta kuin käydä kuulumiset läpi ja jatkaa jotain tehtävää, mitä on aiemmin aloitettu.

No mutta mitä mulle kuuluu? Mentiin tosiaan viime kesänä naimisiin♥ Olen edelleenkin todella onnellinen, mutta myös erittäin ylpeä itsestäni ja siitä, miten handlasin hääpäivän. Sain terapeutiltakin kehuja jälkeenpäin, kun kerroin, ettei päivässä oikeastaan mikään isompi mennyt pieleen ja ne pienet asiat, mitkä ei mennyt suunnitelmien mukaan, sivuutettiin huumorilla. Hän varoitteli mua etukäteen jännityksestä ym. ja sanoi jälkeenpäin, että harva ihminen pystyy ottamaan noin rennosti omaa hääpäiväänsä. Se on kuulemma erittäin hyvä merkki siitä, että terapia on tehonnut ja olen päässyt elämässäni eteenpäin.

Hissillä en edelleenkään tykkää kulkea yksin (itseasiassa en ole vielä koskaan mennyt), mutta jonkun tutun kanssa ei ole ongelmaa. Paitsi ne hirvitykset 70-luvun kopit, joissa ovikin on niinkuin pommisuojassa. Niihin en ole mennyt enkä mene kuin pakon edessä! Oltiin vasta reissussa kummilasten kanssa ja siellä menin hissiin yksin lasten kanssa. Eikös tää oo jo tavallaan sama kuin menis ihan yksin? :D

Nykyään rakastan reissaamista (kotimaassa)! Oli ihan hullua lukea noita vanhoja tekstejä, koska en oikeasti muistanut kuinka kauhuissani oon siitäkin ollut. Tänä kesänä meidän oli tarkoitus käydä Lofooteilla, mutta muista syistä se ei valitettavasti onnistu. Harmittaa! Lentokoneeseen en oo vielä päässyt, mutta syksyn aikana ois tarkotus lentää Oulusta Helsinkiin. Jos lentäminen ei pelota mua kuoliaaksi, niin ois ihanaa lähteä lähiaikoina ulkomaillekin. Nämä ei ole olleet edes haaveissa vuosiin, koska pelot on vieneet ihan 6-0. Nyt niistä uskaltaa jo haaveilla ja toivottavasti pian myös toteuttaa.

Isästä ei ole edelleenkään kuulunut.

Moottoritiellä ajo. Minä voin ajaa siellä nykyään jo melko huoletta! Kun luin vanhoja tekstejä, tuntui etten muusta puhunutkaan kuin tuosta pirkaleen moottoritiellä ajamisesta. Edellinen työpaikka oli siihen loistava siedättäjä matkansa takia, se karaisti mua paljon. Tutut matkat taittuu nykyään ihan huoletta. Mutta sellaiset rampin välit, joita ei tule yleensä ajettua, eli siis pidemmälle kuin tavallisimmat matkat on, jännittää edelleen paljon. Eilen voitin taas itseni, kun pakotin itseni ajamaan yhden rampin pidemmälle kuin yleensä kaverille mennessä ja hyvinhän se tietysti meni. Sen olen tässä viime aikoina huomannut, että nykyään pahimmat jännitystä aiheuttavat tilanteet ovat sellaiset, jotka koen uusiksi. Kaikki uusi siis pelottaa. Mutta sen saan melko hyvin kuitattua toteamalla itselleni, että tämän kerran jälkeen tämä on tuttu eikä tarvitse pelätä enää. Olemme itseasiassa tehneet terapiassa viimeisimpinä kertoina harjoituksia eri minä-tiloista ja yksi vahva niistä minulla on juuri haavoittunut lapsi, joka pelkää, on epävarma ja arka. Kun tämän "lapsen" saa vakuuteltua ettei ole mitään hätää, pelot lieventyvät.

Mulla on nyt kyllä kaikenkaikkiaan ihan älyttömän hyvin asiat! Kuten lähes joka postauksessa mainitsen, niin tuo terapia on ollut mun pelastus♥ Olo on niin vapautunu ja ihanan helppo koko ajan, etten voi enää edes kuvitella millasta elämä on ollut ennen. Oonkin nyt miettinyt tämän päivän, että uskaltaisinko julkaista tämän koko blogin Facebookissa. Toisaalta pelottaa se näkyvyys ja se, että kaikki saa tietää mun ongelmista. Ja toisaalta taas haluan just sitä. Silloin mun läheisimmillekin kavereille ja tutuille tulis tietoon, millaista mun elämä on oikeasti ollut. Ei näistä ihan syvimmistä kuopista tiedä kuin pari läheisintä ihmistä. Tämä voi kuitenkin olla jollekin muulle rohkaisu hakea apua, lohtu samankaltaisuudesta, selitys mun käytökselle tai mikä vaan. Haluan tietyllä tavalla olla myös esimerkki siitä, ettei avunpyytäminen ja vastaanottaminen ole heikkoutta tai noloa. Se on itseasiassa kaikista mahtavin teko mitä voit itseäsi kohtaan tehdä. Voin taata, että kaiken sen rämpimisen ja paskan läpikäymisen jälkeen et voi olla muuta kuin kiitollinen itsellesi!

-"Nanna", enää heikosti paniikkihäiriöinen

Voimabiisi

Olemme alkaneet käydä terapiassa läpi Itsemyötätunto-kirjaa. Tai siis ei olla, koska sain sen vasta tällä viikolla hyppysiini, mutta ollaan tehty jo pari tehtävää siihen liittyen. Olemme muun muassa miettineet puhelimen etukameran kanssa, millainen on minun myötätuntoinen ilmeeni ja millaisia piirteitä minun myötätunnollani on.

Tämä on itseasiassa, vastoin odotuksiani, todella haastava osio. Minulla on nimittäin jostain syystä erittäin vaikea olla myötätuntoinen ja vastaanottaa myötätuntoa. Tai olen tottakai joutunut opettelemaan elämän aikana myötätuntoisena olemista, mutta se ei jotenkin tule minulta luonnostaan ja joudun harjoittelemaan sitä edelleen. 

Viime viikolla sain tehtäväkseni kuunnella radiota viikon ajan ja painamaan mieleeni biisin, joka herättää jotakin tunteita. No, lähes jokainen radiossa soinu biisi herätti jotakin tunteita, mutta kuin kohtalon sanelemana, löysin biisini Vain elämää-sarjasta. En aikonut seurata koko sarjaa, mutta niin monien kehujen jälkeen oli pakko katsoa avausjakso ja siinä se oli! Inhoamani Lauri Tähkän biisi, mutta Hectorin esittämänä. 

Kuuntelimme biisin terapiassa. Hiljaa silmät kiinni istuin sohvalla. Kuuntelin rennossa asennossa, rauhallisen tyytyväisenä ensimmäisen säkeistön. Ja heti kertosäkeen tultua murruin. Tämä biisi vain kertoo niin tämän hetkiset fiilikset. Olen ollut välillä, tai oikeastaan koko elämäni, tosi ristiriitaisissa fiiliksissä oman itseni kanssa. En ole tykännyt itsestäni. En ole pitänyt ajatuksistani enkä ole pitänyt pelkojeni ja ahdistuksen kanssa elämisestä. Myös suhteessani mieheni kanssa meillä on ollut notkahduksemme, joten voin peilata sanoja niin elämään ylipäänsä kuin suhteeseemmekin. Kuten olen jossain aiemmassa postauksessa tainnut mainita, olen jo varhaisteini-ikäisenä miettinyt puolitosissani itsemurhaa. Tulen todella surulliseksi siitä ajatuksesta ja niistä muutamista muistoista, joita minulla siltä ajalta on. Mutta tänä päivänä voin oikeasti nauraa onnesta. Voin olla aidosti iloinen ja tyytyväinen elämääni. Olen noussut pohjalta ja itse (terapeutin erittäinkin suurella avustuksella) kerännyt itseni tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Suhteemme mieheni kanssa on niin arkisen täydellinen kuin voi vain olla. Kaikki on jo valmiina ♥

Biisin voit kuunnella tästä ♥

N

Moikka moi!

Viime kirjoituksesta vierähtikin taas tovi. Olen usein miettinyt kirjoittamista, mutta sille ei ole oikein löytynyt sopivaa aikaa eikä paikkaa. Nyt on sellainen moodi päällä, että tuntuu hyvältä kirjoitella, joten tartun heti toimeen.

Terapiassa on menty viime aikoina ihan hurjasti eteenpäin. Olen kuin eri ihminen nykyään. Sisällä on sopiva rauha ja elämässä yleensäkin niin seesteinen vaihe, ettei voi muuta kuin hymyillä ja olla onnellinen. 

Isää en tosiaan ole nähnyt sen koomin. Joulun alla tavattiin, eikä ole kuultu eikä nähty. Ei myöskään siskojen kanssa. Toisen kanssa seuraamme eri puolilla somea toisiamme, mutta siihempä se on jäänyt, harmi. Olen kuitenkin kiitollinen terapeutille, että hän passitti minut tapaamaan isääni. Kuten olen jo aiemmin tainnut kirjoittaa, minulla oli jossain syvällä sisimmissäni aina olo ja ajatus, että minut on hylätty ja minua hävetään ja halutaan peitellä olemassaoloani. Kuitenkin tapaaminen osoitti, että näin ei ole, ja kaiken sen kuoren alla on kuitenkin ihminen, joka vaikutti olevan ylpeä minusta ja on kaivannut minua. Vaikka emme yhteyttä pidä, oli tämä niin suuri helpotus, että osa epävarmuuttani katosi ja on ollut jotenkin helpompi tutustua itseeni ja olen oppinut (tämänkin) ansiosta olemaan itseäni kohtaan armollisempi ja hyväksyvämpi.

Hissillä emme enää terapiassa kuljeskele, mutta olen ottanut sen käyttöön ihan arkisessa elämässä. Yksin en uskalla edelleenkään kulkea, mutta "häämatkallakin" esimerkiksi olimme hotellissa, jossa ei ollut käytössä portaita ollenkaan. Jouduimme siis päivittäin, useaan kertaan menemään hissillä edestakaisin. Onneksi olimme terapiassa harjoitelleet tätä! Hissin käyttö on jo sen verran rutinoitunutta, että vaikka joka kerta välähtää ajatus, että tätä täytyisi nyt sitten pelätä, ei päälle iske kuitenkaan minkäänlaisia paniikkioireita. Näitä ajatuksia tulee ja menee kuulemma pitkäänkin niissä tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään. Ja tottahan se on. Jos olen lähes puolet elämästäni, eli ~15 vuotta pelännyt, ei niitä kuitata ihan tuosta vaan. Onhan se ihan mahdottoman pitkä aika vältellä jotain! 

Ruokien kanssa en ole hirveästi edennyt, mutta en ole junnannut paikallaankaan. Syön uusia asioita silloin kun niitä eteen tulee, mutta en enää aktiivisesti haali kotiin jokaiselta kauppareissulta jotain uutta. Muutaman kerran olen vältellyt ruokia, esim. töissä, kun on tehnyt jotain ruokaa mieli, mutten ole jaksanut alkaa töissä jännittämään ja pelkäämään. 

Moottoritiellä ajo on hyvin  ailahtelevaa. Tällä viikolla jouduin pitkästä aikaa poistumaan liittymästä ennen aikojani, koska tuli niin paljon paniikkioireita. Olen aloittanut uudessa työssä ja moottoritien kautta ajaminen nopeuttaa matkaa n. 30 minuuttia, eli ehdottomasti järkevää ajaa sitä kautta. Alku oli vähän hankalaa, mutta olen nyt iskostanut mieleeni terapeutilta saadun tiedon, että paniikkikohtaus voi kestää maksimissaan 10 minuuttia ja pyytänyt tarkkailemaan oloa, kuinka kauan se huono olo kulloinkin kestää. Eikä se tosiaan useinkaan kestää kymmeniä sekunteja kauempaa. Se vain sillon hädän iskiessä tuntuu niin voimakkaalta ja lamaannuttavalta, että tuntuu, ettei se olo tule helpottamaan hetkeen. Mutta hampaat irvessä ja päättäväisin mielin olen aina huonon olon tullen jatkanut matkaa ja ohitellut ramppeja ja hengissä on selvitty, heh.. Oikein vaikean kauden aikaan olen koti-rampilta noustessa tuulettanut ja välillä kiljunutkin, koska on ollut niin voittajafiilis :D Tuntuu niin idiootilta, mutta se ihan oikeasti tuo niin hyvän mielen ja luoton itseen ja siihen, että uskallan tehdä tämän toistekin, että sellaista hyvää kehää haluaakin pitää yllä ennemmin kuin huonoa, joka lopulta johtaa välttelyyn, kuten olen kantapään kautta saanut oppia.

Nyt on siis ollut tosiaan hyvä kausi meneillään pienillä notkahduksilla höystettynä. Mietin tänään, että tämä pelkojen kanssa eläminen on kyllä todellakin sellaista aaltoliikettä, jossa on huiput ja aallonpohjat, mutta nyt sen alkaa huomaamaan, että aallonpohja ei ole enää yhtään niin syvä kuin edellisellä kerralla, vaan aaltoliike on tasaisempaa ja tasaisempaa. Tuskin koskaan tasaista ja hyvä niin. Kyllähän elämään kuuluu hyviä ja huonoja aikoja, mutta niiden kontrasti on jo tasoittunut ja uskon, että tasoittuu edelleen. Alan rakastaa tällaista elämää! Siellä pohjallakin uskaltaa luottaa, että kyllä sieltä noustaan ja elämä voittaa. Luottaa itseensä ja elämään, että joku minua kantaa eteenpäin ja nostaa aina ylös. Ja minä olen luonut sille kaikelle hyvän pohjan. Nyt minä alan jo hieman rakastaa itseäni ja uusia, esiin nousseita piirteitä itsessäni. Nyt ymmärrän tosissaan mitä tarkoittaa, kun sanotaan että täytyy rakastaa itseään. Vaikka edelleen soimaan itseäni ajoittain, enkä pidä itsestäni alkuunkaan, on minussa paljon mistä pitää. Ja kun on itseensä tyytyväinen, on sitä hyvää oloa helppo jakaa eteenpäin. Olen huomannut myös ihmisissä ympärilläni, että he pitävät enemmän uudesta minästäni. Muun muassa mummoni sanoi terapian selkeästi auttaneen ja rauhoittaneen minua. Mielelläni tästä lystistä maksan melko suolaisen hinnan, koska tämä avartaa elämää kaikin puolin niin paljon, etten olisi ikänä voinut kuvitellakkaan. 

Pakko lopettaa tähän, koska ei tahdo enää tulla muuta kuin hypehypehypetystä. MUTTA olen siis vain niin onnellinen siitä, millainen ihminen minusta on kuoriutunut! Kun lueskelee tämän blogin alkutekstejä tai muistelen miten hukassa olin ennen blogia, niin ero on valtava. Onneksi olen lähtenyt tähän rumbaan mukaan.

Nyt loppu jo! Lopeta se kirjoittaminen! 

Äkkiä teksti jakoon ja nukkumaan. En edes viitsi taas sanoa samaa, mutta sanompa kuitenkin, että toivottavasti ehtisin ja jaksaisin taas alkaa kirjoitella. Tämä on mukavaa, mutta niin huonosti aikaa tuntuu nykyään löytyvän.

Nähdään!

N

Tärinäterapia

Mulla ois niin paljon tekemistä, että niitä vältelläkseni tuntui hyvältä hetkeltä kirjoittaa tänne, heh.. Hissiharjoitukset on menneet ihan kohtuudella, välillä paremmin ja välillä huonommin. Terapiarakennuksessa on siis hissi ja on käytetty sitä terapeutin kanssa yhdessä. Ensimmäiset kerrat tottakai jännitti aivan jäätävästi, mutta kerta kerralta alkoi hieman helpottaa. Olen tässä vuosien aikana kehitellyt pelon niin pahaksi, että jo ihan pelkkä hissiin astuminen sai niskavillat pystyyn. Kun hissiin meno ei enää pelottanut, alkoikin pelottaa se välille jääminen. Sitä siis en ole ennen osannut pelätä.

No, kerran sitten käynnin jälkeen ajattelin, että en jaksa pelätä jumaläytä! Hissi taisi olla samassa kerroksessa ja hyppäsin äkkiä sisään ja heti painoin nappia, kuten terapeutti on opettanut, etten ehdi alkaa perumaan. Ihan samantien järkyttävät paniikkioireet! Ei oo pitkään aikaan niin pahana tullut. Jalat aivan vetkulat, hissi tuntui yhtäkkiä kymmenen kertaa pienemmältä kuin ennen, sydän hakkasi, pakokauhu ja tarve päästä heti pois. Ei auttanut mitkään hengitysharjotukset tai ajatukset rauhallisuudesta, nou nou nou. Päässä heti kaikki ajatukset ihan tuhannella solmulla ja olo taas kuin pikkulapsella. Avuton, turvaton ja pelokas. Miten voikin aikuinen keskivertofiksu ihminen vajota niin pieneksi lapseksi, kun pelot pääsee valloilleen? Silloin ei tunne itsekään itseään eikä omia ajatuksiaan. Olo helpottui vasta ehkä kymmenen minuutin päästä, kun olin jo kaukana terapiasta.

Viimeisillä kerroilla olen kulkenut hissillä yksin ja terapeutti mennyt portaita eestaas. Vaikka ollaan vielä alkutekijöissä näissäkin harjoituksissa, on tämä ihan mahdottoman suuri edistysaskel jo! Vielä muutama kuukausi sitten en olisi todellakaan voinut kuvitella meneväni hissiin edes terapeutin kanssa. Niin sitä vain nurkkaan ahdistettuna tekee vaikka mitä :D
Olen yleensä mennyt ison jumppapallon päälle tasapainoilemaan hissireissujen jälkeen, jotta keho tottuisi erilaiseen liikkeeseen ja kai sen oli jotenkin tarkoitus huijatakin kehoa, en muista enää. Taisi olla viimeistä edellinen kerta, kun sanoin, että jalkani ovat ihan makaroonia jännityksestä, jolloin terapeutti ehdotti, josko kokeiltaisiin joku kerta ns. tärinäterapiaa jännitysten  poistoon.

Olin aluksi utelias, skeptinen ja pelokaskin tällaista tärinäterapiaa kohtaan. Luulin olevani siinä jonkinlaisessa hypnoosissa tai muuten hallitsemattomassa tilassa omassa kehossani ja jalkojeni alkavan vain vispaamaan holtittomasti, mutta viime kerralla sitä sitten kokeilimme.

"Trauma/Tension Releasing Exercises, meillä kansanomaisemman nimen "tärinäterapia" saanut TRE ei varsinaisesti ole terapiamuoto vaan harjoitesarja, jolla voi rentouttaa ja aktivoida stressin tai traumaattisten kokemusten jännittämiä lihaksia. TRE-ohjaajan opastamien yksinkertaisten liikkeiden avulla kehossa käynnistyy luonnollinen lihasten vapinana ja tärinänä ilmenevä palautumisprosessi"

(Lähde)

Aluksi teimme lämmittelyliikkeitä, joilla tavallaan väsytettiin jalan lihaksia. Tai rentoutettiin. Aktivoitiin. En muista. Sitten menin lattialle selälleen makaamaan, jalat koukussa. Terapeutti jäi takaviistoon istumaan ja kertoi minulle ohjeita. Jalat avattiin sammakkoasentoon sivuille ja alettiin nostaa polvia pikkuhiljaa ylöspäin. Ensin ei tuntunut oikein miltään, mutta vähitellen alkoi tuntua sisäistä hytkymistä. Harjoituksessa saa olla silmät auki, mikä helpotti oloa. Ei tule kuviteltua mitään kummituksia ja utopistisia ajatuksia, kuten silmät kiinni minulle usein käy. Kun polvet olivat jo melkein yhdessä, alkoi tärinää tuntua enemmän. Tärinä ei kuitenkaan ollut yhtään pelottavaa, vaan hassua ennemminkin. Jalat vain tutisivat kuin kovan treenin jälkeen. Tämä on nimenomaan se harjoituksen tarkoitus. Aloitimme vielä kerran alusta, jolloin tärinä vielä lisääntyi, kuten yleensä käykin. 

Minusta itsestäni tuntuu, että tärinä johtuu vain juuri tästä lihasten väsyttämisestä, enkä oikein tiedä uskonko mihinkään sen kummempaan. Aion kuitenkin jatkaa harjoituksia ohjeiden mukaan kotonakin. Katsotaan alkaako kehon jännitystilat helpottaa. Eihän tämä ota, jos ei annakaan.

Nyt täytyy kai lähteä niihin ihan oikeisiin hommiin, toivottavasti ei tullut kovin sekava teksti. Öitä!

-N

Long time no see

Hengissä ollaan! Anteeksi, etten ole ehtinyt kirjoittelemaan. Syksy oli tosiaan erittäin erittäin kiireinen ja kun se kiire helpotti, alkoikin heti perään uudet. Olen uudessa työharjoittelupaikassa
ja me mennään kesällä NAIMISIIN!! ♥

Hääjärjestelyt tässä enimmäkseen aikaa vievät ja siinä sivussa täytyisi hoitaa muutto ja opiskelut maaliin. Tekemistä riittää siis jälleen.

Päivittelen pikaisesti kuulumiset viime postauksen jälkeen.

Isän ja sisarpuolet näin joululomalla. Olivat oikein mukavia ihmisiä. Laitoin itse siskopuolille pitkän viestin Facebookin kautta, koska isästä ei alkanut kuulumaan ja myöhemmin isälle viestin, että olen siskoihin yhteyttä ottanut. Toinen sisko on etenkin oikein topakka tapaus ja sen jälkeen asiat lähtivätkin etenemään. Kävin isän luona kahvilla ja juttelimme porukalla monta tuntia. Tapaamisesta jäi oikein lämmin fiilis. Isän kanssa olen sen jälkeen parit viestit vaihdellut, mutta emme ole nähneet. Toisen siskon kanssa olemme käyneet kaupungilla kahvilla ja välillä vaidelleet kuulumisia viestein. Etenkin siskojen kannalta olen erittäin tyytyväinen, että otin itseäni niskasta kiinni ja tapasimme. 

Pelkojen kanssa menee samaa ylä- ja alamäkeä kuin viime postauksen aikoihinkin. Hiljalleen olen taas totutellut ajamaan moottorietiellä yksin, mutta ei se niin luonnollisesti suju kuin aiemmin. En jotenkin saa yhtään kiinni järjen äänestä silloin kun paniikkia alkaa puskea päälle. 

Ruokia olen jonkin verran maistellut ja alkanut juomaan teetä. Uusin herkkuni! Ihana juoda työpäivän aikanakin lämmintä teetä pakkasten paukkuessa ulkona.

Ja arvatkaas mitä! Olemme terapiassa menneet hissiin! En olisi tämän päivän uskonut tulevan eteen vielä vuosiin, mutta niin sitä vaan seilaillaan! Aluksi kuljimme lyhyitä matkoja yhdessä ja nyt olen välillä mennyt myös yksin. Kohta lisäämme haastavuutta niin, ettei terapeutti tule edes rappukäytävään vaan oleskelee huoneessaan. Jaiks!

Hammaslääkärissäkin olen käynyt! Ensimmäisellä kerralla kävin vain tarkastuksessa ja sekin oli melkoinen suoritus. Meni kuitenkin lopulta ihan hyvin. Viime kerralla paikkasimme yhden reijän, mutta sen teimme ilman puudutusta. Puudutushan on se pahin mitä hamppilääkärissä pelkään. Luulen saavani vähintään kuoleman siitä aineesta. En siis pelkää piikkiä, kuten yleisimmin kai pelätään. Parin viikon päästä (vaiko jo ensi viikolla?) on seuraava aika ja luulen, että paikattava reikä on niin pieni, ettei puudutetta vieläkään tarvita. Mietimme kuitenkin terapeutin kanssa, josko pyytäisin puudutetta vain ihan pienen annoksen, jotta voin totutella siihen pikkuhiljaa.

Häät tosiaan ovat kesällä, mutta näiden pelkojen takia "joudumme" jäämään häämatkalle Suomeen. En edelleenkään uskalla hypätä lentokoneeseen tai edes laivaan. Tykkään kyllä hirmusti reissata Suomessa, mutta olisihan se ollut kiva lähteä kerrankin johonkin lämpimään, ja hieman tätä kotimaata eksoottisempaan paikkaan. Joskus myöhemmin sitten..

Nyt täytyy taas joutua nukkumaan; aamulla aikaisin terapia ja sitten mielenkiintoisiin hommiin töihin. Yritän ehtiä kirjoitella vähän useammin, mutta kuten sanottu, kevät on edelleen kiireinen ja blogi jää harmikseni vähän taustalle kaiken tämän keskellä. 

Toivottavasti kuitenkin kuullaan pian!

N

Hukassa

En oo jaksanu kirjotella. Enkä oo oikeastaan ehtinytkään. Mutta jotenkin ei ehkä oo vaan jaksanut istua alas ja miettiä asioita yhtään enempää, kun on pakko. Fyysisesti oon ollut käsittämättömän virkku koko syksyn. Virtaa on pitkästä aikaa niin, etten vaan koomaile aamusta iltaan, mutta henkisesti sitten kuitenkin jotenkin tosi väsy. Nämä pelkojutut ja isä väsyttää.

Viime postauksen jälkeen ei oo tapahtunu mitään mullistavaa vaan ennemminkin takapakkia. Sovittiin useamman kerran tapaaminen isän kanssa, mutta ne aina syystä tai toisesta peruuntui. Kahteen viimeiseen puheluun hän ei enää vastannut eikä ole soittanut takaisin. Päätin, etten enempää perässä roiku vaan ottakoot itse yhteyttä, jos kiinnostaa. Terapeutti hyväksyi päätökseni :D (Tosi omituiseksi mennyt oma ajatusmaailma, kun nykyään aina ajattelee omista asioista ja päätöksistä, että uskallanko kertoa terapiassa ja mitä siellä sanotaan. Olenko toiminu väärin ym.?)

Isällä on siis kuuleman mukaan alkoholiongelma. En tiedä minkä asteinen ja miten paljon vaikuttaa hänen elämäänsä, mutta olen jo puheluiden aikana huomannut, että kyllä se taitaa voimakkaasti kuvioissa mukana olla. Lähes joka puhelussa hän on kysynyt uudelleen opiskeluistani, suhteesta äitiin, omia perhekuvioitani ja muuta aika oleellista, jonka luulisi normaalisti jäävän mieleen.
Äidin kanssa ei olla koskaan isästä suuremmin juteltu. Tiedän hänen kauttaan isästäni olemattoman vähän. Eräänä päivänä kuitenkin sattui spontaani keskustelu aiheesta ja sainkin tietooni melko suuria asioita äidin raskausajalta koskien isäni ja äidin välejä. Tämä ja muut tapahtuneet asiat isäni kanssa huomioon ottaen alkaa hiipiä mieleeni takaisin viha ja katkeruus. Perkeleen pelkuri!! Kohtaisi minut ja antaisi sitten asian olla, jos nin haluaa. Tämä tietämättömyys ja odottaminen on sietämätöntä!
Terapeutti kehoittikin selvittämään osoitteen ja menemään suoraan oven taakse, varoittamatta. Käymään esittäytymässä ja kohtaamassa hänet, jotta itselleni jää mielikuva hänestä ja tiedän, miltä hän todellisuudessa näyttää. Tämä on seuraava askel, jota tässä yritän rohkaistua tekemään.

Muut pelot ovat myös ottaneet takapakkia. Moottoritielle en uskalla enää mennä itsekseni, kun tässä kerrattain tuli jo melko voimakkaat paniikkihäiriön oireet päälle. Miehen kanssa ajo ei tunnu juuri miltään, mutta yksin lähtemisen kynnys on taas noussut korkealle. Ruokien syönnissä olen edistynyt ja ottanut takapakkia. Ihan kokonaan uusien ruokien maistelu on jäänyt. En tiedä miksi. Ei vaan jaksa. Haluaisi, että tämä edistyisi, mutta silti henkinen väsymys koko hommaan on liian voimakas. Kuitenkin sellaisia ruokia, joita olen tässä terapian aikana opetellut syömään, olen syönyt rohkeasti ja joitakin paljonkin.
Terapeutti on muistuttanut ja muistuttanut, että takapakki on normaalia ja tällaisia "taantumia" voi tulla kolme-neljäkin kertaa, ennenkuin lakkaavat, mutta näistä ei nyt jaksaisi pyristellä yli.

Itseni kanssa tunnen olevani jotenkin hukassa tällä hetkellä. Kova myllerrys käy sisällä, kun ei tiedä enää onko lintu vai kala. Entinen minäni on väistymässä ja terapian myötä toisenlaiset piirteet ja ominaisuudet itsessäni saavat enemmän valtaa. Nämä ovat hyviä asioita, mutta todella vaikeaa välillä olla itsensä kanssa, kun samaan aikaan entiset tapani sekä uudet yhtä aikaa pyrkivät esiin. Ja kun uusia, hyviä ominaisuuksia käyttää, ei olekaan enää yhtään kartalla siitä mitä siitä seuraa. Miten muut minuun suhtautuvat, millaisena minut näkevät, millaisena uudet tapani näkevät, ovatko ne heistäkin hyviä vaiko huonompia kuin entiset.. Ennen on ollut helpompaa, kun on vuosien varrella nähnyt mitä minun käytöksestäni ja luonteestani pidetään ja millaisia reaktioita ne saavat aikaan. Tosi vaikea selittää, mutta tämä muutos itsessäni on selkeästi tapahtumassa ja se on vaikea kohdata. Ehkä siinä oli se pointti.

Eilen alkoi syysloma ja nyt olisi 1,5 viikkoa aikaa touhuta. Käsityöt odottavat tekijäänsä, kun messut ovat tuloillaan. Minä onneton vaan menin eilen hukkaamaan virkkuukoukun enkä voi enää jatkaa. Vaikka sadannen kerran kurkkaa sohvan alle, mistä koukun kilahdus tippuessaan eilen kuului, ei sitä sieltä löydy. Lähden ettimään sitä jostakin..


N